Je suis malade

Vähän säälittävää huomata et kaikki mun postaukset on aika angstisia... :D

Mut ei se haittaa, kirjoitan silti ku nyt tekee taas vähän mieli samalla ku kuuntelen Sibeliusta. Siistiä, eikö?

Satuin kuulemaan tänään vahingossa yhden Sibeliuksen biisin ja se ikävä mitä mä tunsin yhtä henkilöä kohtaan oli niin voimakas etten mä meinannut saada henkeä. Se on niin ihmeellistä, miten ikävää voi tuntea fyysisesti. Mistä se kipu suurta ikävää tuntiessa? Miten joku yks kappale voi saada niin suuren tunnemyrskyn päälle, tai miten voi muistaa niin paljon muistoja, sellaisia jotka saa sut nauramaan ja itkemään samaan aikaan.

Näitä kysymyksiä mä täällä kelailen paremman tekemisen puutteessa ;)

Jos mä voisin, niin mä palaisin nyt syksyyn takaisin. Siihen syksyyn jolloin mä tutustuin yhteen henkilöön joka on vaikuttanut niin paljon mun elämään. Jos mä voisin niin mä oisin varmaan vaan hiljaa nauttinut siitä ajasta jota silloin elin tämän henkilön kanssa. Enkä olis epäillyt sitä kaikkea niin paljon. Oisin luottanut siihen mitä se kaikki ikinä olikaan. Mut se on nyt surullista kyllä myöhäistä jossitella. :(

Mä näin unta yks yö  tästä henkilöstä. Se uni oli aika pelottava. Vasta siinä mä tajusin mitä mä oikein tunsin tätä henkilöä kohtaan, ja että mä en oo vieläkään päässyt siitä yli vaikka mä oon yrittänyt sitä oikein tiukasi vakuutella itselleni. Kyllä mä hetkeksi unohdin asian, mut yhtäkkiä ne vaan palaa mieleen.

Siinä unessa me istuttiin isolla kivellä meren rannalla käsikkäin. Ei puhuttu mitään, istuttiin vaan ja kuunneltiin meren laulua. Välillä sä käännyit katsomaan ja hymyilit mulle. Se hymy vaan sattui niin hemmetisti. En mä tiedä miksi, sattui vaan.

Mä heräsin kasvot kyyneleissä. Se oli kyl aika noloa kun olin matkalla Helsinkiin ja kaveri katsoi vähän ihmeissään mua. Mut sitä sattuu kaikille ;)

En mä tiedä että mikä tän postauksen pointti on. Ehkä se vois liittyy siihen, että koska me ei voida tietää mitä elämä tuo tullessaan, meidän kannattaa elää se päivä kerrallaan, sellaisenaan ku se meille annetaan. Nauttia niistä päivistä ja hetkistä niin kauan kuin pystyy. Se voi päättyä nääs nopeammin kuin uskoiskaan..

Mun edesmennyt mummi sanoi mulle joskus että me kaikki ollaan kuin pieniä vesipisaroita. Me saadaan uusia vesipisaroita meidän ympärille ja meistä syntyy vuolas virta. Joskus virta hajoaa putouksissa taas pienen pieniksi vesipisaroiksi. Mut me ei hajota, me ollaan vaan ja löydetään uusia vesipisaroita joista syntyy taas uusia virtoja.

Ehkä toi on totta, ehkä ei. Nyt mä oon taas kerran liian väsynyt miettiäkseni yhtään mitään tän enempiä, joten nyt mä painun nukkumaan.

Yöt!

-M